Anne Rongas ja Leena Vainio

Koulujärjestelmämme taustalla on edelleen asetelma, joka toimi tiedon niukkuuden aikana. Päämääränä oli oikeiden ja tarpeellisten tietojen omaksuminen. Kun nyt juostaan tätä tavoitetta kohti, läkähdytään joukolla. Uupumus lannistaa jo lukiolaisia, vaikka se aiemmin oli työssä kuormittuvien aikuisten vaiva.

Tieto- ja viestintätekniikan kehittämiseen ja hyödyntämiseen kuuluu nopea muutos.

Globalisaatio, verkostoituminen, työn murros, brändiajattelu, profiloituminen, reaaliaikainen 24/7-yhteiskunta, sosiaalinen media, uudet oppimisen menetelmät, digitalisoituminen – kaikki vaativat uuden oppimista, paneutumista, uudenlaista työkulttuuria ja erilaisten työmenetelmien hallintaa.

Viestinnän keinoja, laitteita, ohjelmia, sovelluksia ja palveluita, on kymmeniä. Kaikkien käyttöä tulisi oppia, jotta voisi olla mukana virtaavassa maailmassa.

Maailma virtaa – pysynkö vauhdissa?

Onko tämä ihmisenkokoista elämää? Aikuiset huolestuvat netissä roikkuvista lapsistaan, puolisot ajautuvat riitoihin nettipettämisen vuoksi, työpaikoilla paniikkirajoitetaan Facebookin käyttöä. Opettajat, kouluttajat ja kehittäjät omasta näkökulmastaan pohtivat, kuinka tietovirtojen hallintaa, käyttöä ja uusia toimintamuotoja opetetaan ja otetaan käyttöön.

Yksittäistä oppijaa muutospaineet ahdistavat: kuinka minä ehdin oppia kaikki nämä uudet asiat? Miksi kaveri näyttää oppivan asiat nopeammin ja tehokkaammin? Onko oppiminen nopeutunut vai onko lisääntynyt tiedon määrä vain luonut illuusion nopeammasta oppimisesta?

Onko oppimista se, että tietoa syötetään erilaisille kanaville mahdollisimman lyhyessä muodossa ja näytetään ulospäin, että olen monessa mukana ja tällaista löysin surffaillessa ja tästä olen kuullut? Onko tässä hektisessä ajassa mahdollisuutta hitaaseen, syvälliseen oppimiseen ja aitoon pohdintaan?

Hui, meitä pelottaa!

Tutkijat Pekka Räihä ja Matti Rautiainen luotaavat Helsingin Sanomien Vieraskynäpalstalla 8.10.2009 syitä suomalaisnuorten pitkittyneisiin yliopisto-opintoihin.

Kirjoittajat moittivat lukiokoulutusta: ”Kiireessä ei jää aikaa oppilaan ajatusten ja kokemusten kuuntelulle. Oppilailla ei ole myöskään aikaa ajatteluun ja opiskeltavien asioiden ymmärtämiseen.” Tietoja painotetaan ylioppilastutkinnon vuoksi, mutta monet keskeiset taidot, kuten kriittinen ajattelu, kysymisen taito, pohdinta ja oman toiminnan ohjaaminen, jäävät kehittymättä.

Motivaatio ja sinnikkyys jatkaa läpi oppimisen karikoiden kaipaavat sisäisen säätelyn lisäksi sosiaalista tukea, yhteyttä ja merkityksellisyyden kokemusta.

Internetiä ja sosiaalista mediaa on demonisoitu: virtuaalinen identiteetti vierottaa todellisuudesta, koneiden kanssa seurustelu jähmettää sosiaaliset taidot eikä netissä seikkailu jätä aikaa todelliselle elämälle.

Usko tai älä: verkossa voi ajatella!

Mutta eikö nettikin ole todellista elämää, ihmisten kohtaamista ja aitoa, oppimiseen johtavaa vuorovaikutusta? Aktiivisimmat mikrobloggaajat (esim Twitterin ja Qaikun käyttäjät) tuntuvat olevan myös pohtivia, syvällisesti ajattelevia ja kantaa ottavia osaajia.

Heillä on ollut aikaa myös oppia asioita – ei vain jakaa informaatiota. Tiedon jakaminen tukee oppimista. Jakamisen kautta ihmiset löytävät heimolaisia ja muodostavat vertaisverkostoja, joissa informaatiota käsitellään, tiedon kanssa työskennellään ja rakennetaan yhdessä uutta tietoa. Onko hidas oppiminen parhaiten mahdollista verkostossa?

Ota lusikka kauniiseen käteen

Tapscott (2008) on esittänyt kirjassaan Grown up digital muutamia toimintatapoja, joilla oppimisprosessia siirretään oppijalle ja annetaan mahdollisuus hitaaseen syvälliseen oppimiseen:

• Opettajakeskeisyydestä tulisi siirtyä opiskelijakeskeisyyteen.
• Opettajan olisi luentojen sijasta ryhdyttävä tekemään asioita oppijoiden kanssa eli opettamiskeskeisyydestä kohti oppimiskeskeisyyttä.
• Mallista ”yksi koko sopii kaikille” pitäisi siirtyä yksilöllisiin oppimisen polkuihin.
• Yksilötyöskentelystä tulisi siirtyä yhdessä tekemiseen ja yhdessä oppimiseen.

Sama ajattelu pätee jo monissa yrityksissä. Suunta on kohti asiakaskeskeisyyttä, tarvelähtöistä palvelua ja yhdessä kehittämistä. Yhteistoiminnassa osallistujat ovat sitoutuneet ja suuntaavat voimavaransa tiedonrakentamiseen ja parhaan ratkaisun löytämiseen.

Hitaus ei ole paha juttu

Yhdessä tekeminen, luottamuksen rakentaminen ja hiljaisen tiedon näkyväksi tekeminen vaativat aikaa – ainakin oppimisprosessin alkuvaiheessa. Oman aikansa tarvitsee myös tieto- ja viestintätekniikan haltuunotto, joka on tärkeä oppimisen työväline ja mahdollistaa verkostoitumisen.

Vahva verkosto tukee oppimisprosessia, verkostossa voi vaihtaa ajatuksia, testata omia oppimistuloksia ja yhdessä rakentaa uutta tietoa.

Olisiko hidas oppiminen (slow learning) tie jatkuvaan mielekkääseen motivoivaan oppimiseen ja kasvavaan hyvinvointiin, ja auttaisiko se meitä omien toimintatapojen muutokseen?

Elämme jatkuvan kaaoksen keskellä. Vaikka peräänkuulutamme hidastamista ja syventymistä, samalla ymmärrämme, että jatkuva informaatiovirta ja lievä kaaos ovat kiinteä osa elämää, niin oppimisen maailmassa kuin työelämässä.

Hidas oppiminen ei hätkähdä kaaosta eikä uppoa informaaation suohon. Uusien taitojen avulla opimme kokonaisuuksien hahmottamista – ei niin, että yrittäisimme omaksua kaiken ”tärkeän” vaan niin, että tilanteen mukaan kykenemme verkostojen ja joukkoälyn avulla noukkimaan ja työstämään tarpeellista.

Jutun kirjoittajat ovat tutkimuspäällikkö Leena Vainio, Hämeen ammattikorkeakoulu, eLearning Centre, Suomen eOppimiskeskuksen hallituksen puheenjohtaja sekä aineenopettaja Anne Rongas, Kotkan aikuislukio ja opiskelija Tampereen yliopiston hypermedian maisteriohjelmassa.